VIIKON PARAS: HAIR-MUSIKAALI

Tällä palstalla joustamaton raati valitsee viikoittain kulttuuriteon, joka on ylistyssanojen saattelemana tekijälleen kiitokseksi kirjattu. Raati on päätöshetkellä ehdoton, lahjomaton ja toisinaan viinipäissään.

Tällä viikolla tunnustuksen kirjoitti sanoiksi Effiina Jalonen.


Kuinka nämä ylistyssanat aloittaisinkaan?

Aloitetaan ihan alusta.

Syvä rakkauteni musikaaleja kohtaan pohjautuu mitä luultavimmin lapsuuden Disney-piirrettyihin, joissa musiikki ja laulut ovat olennainen osa tarinaa. Esiintyminen oli minulle lapsena elämän suola ja piirrettyjä katsellessa tanssin kaikki musiikkiosuudet itse leikkaamani polkkatukka (epätasaisesti kynitty hiuspehko) vauhdissa heiluen. Ihmettelin suuresti, kun yksi kavereistani kertoi kelaavansa kaikki piirrettyjen lauluosuudet. Minusta tämä oli pöyristyttävä ja suorastaan rikollinen teko! Skipata nyt juuri ne parhaat palat! Yksi serkuistani ärsyyntyi näistä leffojen aikana pitämistäni yhden naisen showspektaakkeleista lopulta niin paljon, että suuttui ja käski minua istumaan hiljaa paikoillani. En uhmakkaana ja tomerana pikkutyttönä luonnollisesti suostunut noudattamaan tätä käskyä, vaan vedin jokaisen biisin kaikkine rooleineen hienompana ja suurempana kuin koskaan.

Tosiasiassa tanssin ja lauloin lapsena joka siunatun kerta, kun kuulin musiikkia, oli se sitten kotona, luokkahuoneessa, ravintolassa tai juhlallisessa tilaisuudessa, aina piti käynnistää ”Effiina-Show”. Tästä on todisteena monta kotivideotallennetta. Äitini on kertonut joutuneensa kerran neuvottelemaan kanssani siitä, saanko laulaa vielä kuudennen laulun perhetuttaviemme häissä. Sen kuudennen sain vielä esittää, mutta en enää seitsemättä.

Höh.

Esiintymisviettini oli niin vahva, etten suostunut edes satubaletin kevät- ja joulunäytöksissä pysymään ruodussa ja tanssimaan kuten etukäteen oli määrätty. Minulla oli sielläkin ihan omat kuviot ja koreografiat. En yhtään ihmettele, ettei minulla ollut koulussa tai harrastuksissa juurikaan kavereita. Olin kiltti lapsi enkä kiusannut ketään, mutta saatoin vaikuttaa ylimieliseltä pikkuipanalta, vaikka tahdoin vain esiintyä ja heiluin omissa mielikuvitusmaailmoissani ”häiritsemättä” ketään. Olisivat rohkeasti liittyneet mukaan, niin olisimme voineet luoda hienoja ryhmänumeroita! Toki parhaiden ystävien ja serkkujen kanssa järjestettiin yhdessä näitä elämää suurempia esityksiä vanhempiemme katsottavaksi.

Unelmani oli päästä esiintymään musikaaleissa. Onneksi vanhempani antoivat minun toteuttaa tätä talttumatonta luovuutta itsessäni, sillä pääsin lukion jälkeen opiskelemaan tanssia Turkuun. Suoritin työharjoitteluni Samppalinnan kesäteatterin Blondi-musikaalissa vuonna 2011, mutta sen jälkeen olen ollut musikaaleissa mukana vain katsojan roolissa.

Rakastan musikaaleissa sitä, että ne pystyvät parhaimmillaan tarjoamaan jokaiseen aistiin vetoavan elämyksen. Musikaaleissa on lähtökohtaisesti kaikkea, mitä rakastan – teatteria, musiikkia ja laulua, eli esiintymistä joka ikisellä solulla. Onnistuessaan ne ovat lavataiteen mestariteoksia ja iskevät katsojan koko tunneskaalaan.

Yksi tällainen musikaali on Hair, joka sai ensi-iltansa hippiliikkeen kulta-aikana vuonna 1967. San Franciscosta alkanut aate protestoi sotaa ja kapinoi konservatiivisia arvoja vastaan. Hipit tahtoivat yhdistää maailman väkivallattomuuden, suvaitsevaisuuden sekä rakkauden avulla. Hairin kirjoittajat ja säveltäjät loivat musikaalin aikansa kuvaksi ja siinä käsitellään silloisen maailman tapahtumia ja nuorisokulttuuria. Vietnamin sota on vahvasti läsnä tarinassa. Hair oli aikansa spektaakkeli ja nousi Suomessakin isoksi ilmiöksi. Musikaalia esitettiin suomessa yhteensä 250 kertaa vuosina 1969-71 ja suomalaisversioiden tallenteet nousivat Suomen top-listoille.

Musikaali kertoo Age of Aquarius -nimisestä hippiryhmästä, jonka päähenkilöitä ovat Claude ja Berger. Vietnamin sota on käynnissä ja myös tämän ryhmän nuoret miehet ovat saaneet kutsun armeijaan. Kuten monet muut hipit, Berger polttaa oman kutsuntakirjeensä lain vastaisesti. Claude ei sitä kuitenkaan tee ja hän joutuu lopulta Vietnamiin. Tarinan edetessä esiin nousee tuon ajan moraalisia ja yhteiskunnallisia aiheita, kuten esimerkiksi pasifismi, tasa-arvo, feminismi sekä seksuaalinen vapaus.

Kävin itse katsomassa Hairin Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2012 ja musikaali kolahti minuun vahvasti. Se toi mieleen edesmenneen isäni, joka oli vanha hippi ja joka eli nuoruutensa 1960-70-luvun taitteessa. Isäni oli kova musadiggari, vielä kovempi Beatlesfani ja kuten hipit ympäri maailmaa, hänkin kasvatti nuorena pitkät hiukset kuvastamaan ajatusmaailmaansa. Vaikka hippikulttuurista ei Suomessa muotoutunut kovin näkyvää nuorisokulttuuria, näin silti musikaalin kautta palasen isäni nuoruutta.

Toinen syy miksi musikaali vetosi minuun vahvasti on henkilökohtainen pelkoni sotaa kohtaan. Lapsena kuuntelin Taiskan Hiroshima- ja Ultra Bran Kahdeksanvuotiaana -kappaleita ja pelkäsin tosissani sodan syttymistä. Tämä pelko elää minussa jostain syystä edelleen vahvasti. Sota on ihmisen pahuuden julmin ilmentymä. Musikaali kuvastaa hippiaatteen ”peace and love” –ideologian ja Vietnamin sodan kontrastia. Tarinan lopussa sota ja kuolema saavuttaa lopulta Claudenkin.

Kuuntelen usein vuoden 2009 Broadway-version äänitettä Hairista. Musikaali on minulle niin pyhä, että kappaleet on aina kuunneltava samalta istumalta alusta loppuun oikeassa järjestyksessä. Lempikappaleitani ovat esimerkiksi Easy to be hard, Where do I go sekä Walking in space. Musikaalin päättävä numero on kuitenkin ylitse muiden.

Tässä kolmen kappaleen kokonaisuudessa joka ikinen sävelkulku ja stemma on punottu yhteen tavalla, joka vetoaa kuuntelijan luihin ja ytimiin. Kappale kasvaa koko ajan suuremmaksi ja vaikuttavammaksi, kunnes se huipentuu musikaalin kuuluisampaan biisiin – ”Let the sun shine in” –sävelmään. Vaikka kappale on täynnä epätoivoa, siinä on myös jotain lohdullista.

Koen, että Hair-musikaalin teemat ovat jälleen nousemassa ajankohtaisiksi aiheiksi ympäri maailmaa. Äärioikeistolainen nationalismi on nostamassa päätään – esimerkiksi kuun vaihteessa Vesalan yläasteen läheisyydessä järjestettiin rasistinen mielenosoitus, jossa kritisoitiin musliminuorien oikeutta käydä koulua Suomessa. Onko todellakin niin, että ihmiset ovat taantumassa takaisin menneisyyteen – 60-luvulle, jolloin samanlaista idioottimaista toimintaa nähtiin Yhdysvalloissa? Onko todellakin niin, että ihmiset eivät ole ottaneet opikseen historiasta? Sotien kauhuja ei saa eikä pidä unohtaa.  Sanotaan, että sota vaikuttaa viiteen seuraavaan sukupolveen sodan jälkeen. Minäkin olen kuullut isoisoisäni kertomuksia ja kokemuksia sodasta. Kuudes sukupolvi ei saa olla tietämätön siitä, millä hinnalla sotia on maailmassa voitettu.

Tarvitsemme jälleen yhä enemmän rauhaa ja rakkautta edistäviä aatteita, jotta muistamme, mikä elämässä on tärkeää – rakkaus, vapaus ja tasa-arvo.

Annetaan auringon loistaa.


Kuuntele Hairin soundtrack Spotifyssa:

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *