KASVOTTOMAT RAKKAAT!

Linda Huhtisen ”KASVOTTOMAT RAKKAAT”-sanataidenäyttely 1.5. – 31.5, SalonSiru, Ojakatu.

Tarina näyttelyn takaa:

Kuulin vuosia sitten tarinan, joka jätti minuun voimakkaan, painavan jälkensä. Turvakodissa työskennellyt tuttavani kertoi kotieläintilalle tehdystä kevätretkestä, jonka tarkoituksena oli ilahduttaa turvakodissa asuvia lapsia. Lapset riemastuivatkin eläimistä kovasti, silityksiä saivat puput ja ponitkin. Tuttavani kertoi ilonhetkistä, jotka taltioitiin kameralle. Poikkeuksellisen kuvista teki kuitenkin se, että näihin muistoihin taltioitiin eläinten lisäksi vain lasten takaraivot. Tuttavani kertoi: olisi liian vaarallista ottaa kuvia, joissa näkyisi heidän kasvonsa. Loppujen lopuksi he ovat kaikki kuitenkin paossa toista ihmistä.

Minusta tuntuu, ettei tuo tarina tule koskaan vapauttamaan minua surustaan.

Oma elämäni on opettanut minulle, että toisinaan sanat hoitavat meitä lääkkeitä voimakkaammin. Ihmiset, jotka kertovat tarinansa tuovat eloon ne muistot, jotka saattavat lohduttaa meitä oppikirjoja enemmän. Se, että joku on joskus kokenut saman surun kuin minäkin, on muistutus siitä, ettei ihminen ole koskaan täysin yksin.

Perheväkivallan kohdalla tullaan kuitenkin umpikujaan. Lähisuhdeväkivallan uhrit ovat kuin kotieläinpuiston lapset ja heidän takaraivonsa. Heille annettu ääni on vaiennettu. Heidän kasvonsa ovat piilossa. He ovat äitejä ja isejä, kumppaneja ja rakkaita, jotka pelko ja häpeä on hiljentänyt. He ovat niitä ihmisiä, jotka lähtevät kotoansa pakoon jotakin sellaista, mitä ei pitäisi edes olla.

Kuultuani tarinan eläinpuiston lapsien takaraivoista, minä päätin tehdä kaiken sen, minkä minä kirjoittaja voin tehdä. Pelon ja häpeän keskellä minä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin näiden tarinoiden kautta puhua niiden ihmisten äänellä, jotka eivät itse saa puhua.

Perheväkivallasta puhutaan hiljaa ja varovaisesti. Niin median, kuin uhrienkin puolelta. Median osalta se on valinta, uhrien osalta ei. Elämme edelleen vaikenemisen kulttuuria. Mielenterveydenkin uhalla hyvinvointivaltio hiljenee  todellisuudesta. Todellisuudesta, jossa joka kolmas suomalaisnainen on kokenut väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta. Vuosittain yli 55 000 suomalaisnaista kokee seksuaalista väkivaltaa. Yli 150 tapausta päivässä. Se tarkoittaa, että Suomi on yksi Euroopan vaarallisimmista maista naiselle.

Tilastot ovat hälyttäviä. Karmeita. Tietämämme luvut perustuvat kuitenkin vain niihin tapauksiin, joista uskalletaan kertoa ääneen. Ja me tiedämme, että valitettavan todennäköisesti se tarkoittaa siten vain osaa todellisuudesta.

Istanbulin sopimus, eli kansainvälinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen sopimus astui Suomessa voimaan elokuussa 2015. Vaikka sopimus edellyttää Suomelta konkreettisia toimia naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi, ei juuri mitään ole tapahtunut. Turvakoteja ja turvakotipaikkoja on edelleen liian vähän. Hallitus ei ole lunastanut lupauksiansa, vaikka kaikki puolueet sitoutuivatkin turvakotien perustamiseen.

Me ihmiset voimme silti tehdä osamme. Me voimme käyttää ääntämme. Me voimme puhua entistä kovempaa silloin, kun meitä ohjataan olemaan hiljaa.

”Kasvottomat rakkaat” on kokoelma sanoin ja kuvin kerrottuja tarinoita perheväkivallasta. Kokoelma koostuu kuvista ja tarinoista, joita olen kerännyt niin turvakodista, kuin haastatteluun saamiltani väkivallan uhreilta. Valokuvissa nähdään muun muassa turvakodin lasten leikkejä ja häpeän vaimentamia haavoja. Olen halunnut tuoda mukaan myös erilaisia tekstejä ja kuvia, jotka kritisoivat sitä, miten media toimii ja kuinka yksipuolisesti vihapuhe näkee kulttuurien ongelmat myös naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla.

Haluan kiittää näistä tarinoista kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kertoneet minulle tarinansa ja olleet rohkeasti avoimia ja haavoittuvaisia. Se on rohkeaa, ihailtavaa. Haluan kiittää Tampereen ensi- ja turvakotia siitä kallisarvoisesta avusta, jonka olen heiltä saanut.

Minulle on ensisijaisen tärkeää, että tämä näyttely voisi jatkossa toteuttaa sen tehtävän, jonka vuoksi olen sen luonut. Siksi lahjoitan tämän näyttelyn kokonaisuudessaan eteenpäin jokaiselle yrittäjälle tai yhteisölle, joka sen vuorollaan mahdollisesti haluaa. Samalla haastan jokaisen näistä tahoista kampanjoimaan aiheen hyväksi, keräämällä apua turvakodeille ja väkivallan uhreille.

Ensimmäisenä mukaan lähti tamperelainen SalonSiru, joka esittelee tämän näyttelyn ensikertaa yleisölle. Näyttely avataan 30.4.2017, jolloin yrittäjä tekee koko päivän ajan kampauksia, joiden vapaaehtoisella maksulla kerätään apua väkivallan uhreille.

Väkivallan uhrien kanssa keskustellessani näin kurjan todellisuuden: monilta naisista puuttuu väkivallan vuoksi hiuksia ja iholla on pysyviä jälkiä. SalonSiru toteuttaa tempauksen, jonka varoilla hankitaan konkreettisia hyvinvointiin ja kauneuteen liittyviä tuotteita, jotka ovat pieni, mutta tärkeä muistutus siitä, että jokaisella tulisi olla oikeus tuntea itsensä hyväksi ja kauniiden asioiden arvoiseksi.

Minä toivon, että nämä sanat ja tarinat voisivat olemassaolollaan toimia lohtuna. Minä toivon, että edes yksi ihminen uskaltaisi kertoa tarinansa ja auttaa siten itseänsä ja muita.  Sillä se on tarinan suurin syy ja tarkoitus.

Meidän täytyy pitää toisistamme huolta.

Sillä me olemme väkivaltaa voimakkaampia, emmekä me suostu koskaan vaikenemaan.

Tampereella 23.4.2017

Linda Huhtinen

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *