MINUSTA EI TULLUTKAAN ISONA MERENNEITOA

Kirjoittanut: Effiina Jalonen

Häpeä – tuo negatiivisten tunteiden kruunaamaton kuningas.

Sinäkin tiedät varmasti tuon tunteen. Sen, joka iskee yleensä juuri ennen nukahtamista. Makoilet silmät kiinni lämpimän peiton alla rauhallisin mielin, kunnes yhtäkkiä mieleesi muistuu vuonna 2001 tapahtunut sattumus, jolloin kuiskasit vahingossa tuntemattoman ihmisen korvaan ”Osta Hubbabubbaa!”, koska luulit häntä äidiksesi. Useiden tällaisten sattumusten kohdalla minun tekisi mieli lyödä itseäni naamaan käden sijasta jollain isommalla ja järeämmällä esineellä.

Häpeä on lamauttava tunne ja satunnaisten naamapalmujen lisäksi se voi vaikuttaa elämään myös oletettua kokonaisvaltaisemmin. Minäkin olen monesti jättänyt yrittämättä, sillä olen pelännyt epäonnistumista ja kasvojeni menettämistä. Nämä tapaukset ovat jääneet kaihertamaan mieltäni ja olen jälkeenpäin pohtinut:

Mitä, jos olisinkin onnistunut?

Tämä ei ole kirjoitus, jossa kerron sinulle siitä, miten häpeän tunteesta pääsee eroon. Minä en tiedä vastausta siihen. Minulla on vain omat aavistukseni.

Sen sijaan kerron sinulle tarinan. Saman tarinan, jonka kerroin syksyllä 2012 kansainvälisenä epäonnistumisen päivänä. Toivon, että muistelet sen jälkeen omia epäonnistumisen hetkiäsi lempeämmin mielin.

Ennen kuin aloin kirjoittaa työkseni, minä tanssin. Suomessa kaikki esittävän taiteen työt tuntuvat olevan kiven alla ja useimpien tanssijoiden ja näyttelijöiden täytyy käydä lukuisissa koe-esiintymisissä uransa aikana elättääkseen itsensä. Syksyllä 2012 kävin jälleen Helsingissä yhdessä monista koe-esiintymisistä. Eräs helsinkiläinen yritys aikoi tehdä videon, johon tarvittaisiin ”merenneitoja” (ei, en nyt puhu Eckerö Linen mainoksesta). Kyseessä oli eräässä tapahtumassa seinälle heijastettava video, joka olisi osa suurempaa kokonaisuutta.

Koe-esiintyminen pidettiin Mäkelänrinteen uimahallilla, sillä video tultaisiin kuvaamaan veden alla. Tämä ei ole aivan niitä tyypillisimpiä tanssijan töitä, mutta ajattelin suoriutuvani tehtävästä mallikkaasti, sillä vesi on aina ollut minulle tärkeä elementti. Viihdyin etenkin lapsena paljon vedessä, oli se sitten kesäisin meressä, järvessä tai talvisin uimahallissa. 90-luvulla Maikkarilta tuli australialainen tv-sarja nimeltä Merenneito (Ocean Girl), jonka päähenkilöä, Neriä ihailin suuresti. Voi kuinka paljon olisinkaan halunnut osata uida ja sukeltaa niin kuin hän. Niin kuin oikea merenneito!

Tapasimme aluksi uimahallin kahviossa videon ohjaajan ja toisen merenneitokandidaatin kanssa. Ohjaaja haastatteli meitä kumpaakin ja kysyi tarkentavia kysymyksiä uintitaidoistamme. Toinen kandidaatti kertoi harrastavansa uintia ja sukellusta. Minä puolestani kerroin reippaasti viettäneeni varhaisteini-ikäni Rauman uimahallissa sukellellen hyppyaltaan pohjassa. En edes valehdellut. Minulla ja ystävälläni oli tapana heittää nilkassa roikkuva pukukaapin avain altaan pohjaan viiden metrin syvyyteen, jonka jälkeen kävimme sukeltamassa sen takaisin itsellemme. Jätin vain kertomatta ohjaajalle, että en ole sen koommin sukeltanut muuten kuin sänkyyn peiton alle.

Haastattelun jälkeen siirryimme toisen merenneidon kanssa pukuhuoneeseen vaihtamaan uimapuvut päällemme ja suunnistimme altaalle. Tehtävänämme oli upottautua hyppyaltaassa muutaman metrin syvyyteen, pysytellä tässä sovitussa syvyydessä ja liikehtiä samalla sulokkaasti ja viehkeästi. Ohjaaja sukelsi kanssamme ja tarkkaili miten suoriuduimme veden alla. Toisen merenneitokandidaatin vuoro oli ensin. Hän oli kuin kala vedessä ja suoriutui tehtävästään mallikkaasti, kokemuksen tuomalla varmuudella. Sitten tuli minun vuoroni. Ponnistin pois altaan reunalta, uin keskemmälle allasta ja valmistauduin suoritukseen. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin.

Saman tien tunsin vihlovaa kipua korvissani, koska ne eivät tuntuneet kestävän tippaakaan vedenpainetta. En päässyt sukeltamaan vaadittuun syvyyteen ja hädin tuskin kykenin pitämään itseni pinnan alla. Koitin avata silmäni veden alla, mutta kloori kirveli liikaa. Yritin räpytellä käsieni avulla itseäni alemmas kohti pohjaa, mutta kohosin kaikista yrityksistä huolimatta takaisin pintaan. Poskeni olivat pyöreät kuin pallokalalla ja liikehdintäni oli kaikkea muuta paitsi sulokasta ja viehkeää. Merenneidon sijaan muistutin lähinnä rimpuilevaa ja sätkivää uimataidotonta hyljettä.

Nousin takaisin pintaan ja pyysin mahdollisuutta yrittää uudestaan. Lupa myönnettiin. Kaduin pyyntöäni välittömästi painaessani itseni takaisin veden alle. Tai ainakin yritin painaa, mutta ei siitä mitään tullut. Räpiköintini oli avutonta rimpuilua ja korvakäytäväni tuntuivat olevan räjähdyspisteessä. Kipu oli aivan sietämätön.

Nousin takaisin pintaan, sopersin nopean anteeksipyynnön ja poistuin häpeissäni paikalta. Tein heti vakaan päätöksen, etten puhu tästä nöyryyttävästä kokemuksesta kenellekään. Olin luullut, että tehtävä sujuisi minulta kuin tanssi ja siksi epäonnistuminen tuntui erityisen musertavalta.

Muutaman viikon päästä epäonnistuneesta koe-esiintymisestäni vietettiin kansainvälistä epäonnistumisen päivää, jonka tarkoitus on tuoda esimerkkien kautta esille, että epäonnistuminen on onnistumisen ja menestymisen edellytys. ”Jos et ole koskaan epäonnistunut, et ole edes yrittänyt.” Ystäväni houkutteli minut mukaan eräässä kahvilassa pidettävään epäonnistumisen päivän viralliseen iltatapahtumaan.

Tapahtuman osallistujat kirjoittivat lapuille epäonnistumisiaan ja halukkaat saivat tilaisuuden kertoa oman kokemuksensa yleisön edessä. Aikani kuunneltuani minäkin rohkaistuin ja nousin lavalle kertomaan tämän epäonnisen merenneitokokemukseni. Tarinani vetosi kuulijoihin sen verran, että pokkasin tilaisuudessa Vuoden epäonnistuja –palkinnon.

Yleensä palkintoja jaetaan onnistumisten johdosta, mutta minä arvostan Vuoden epäonnistuja –titteliäni saamistani palkinnoistani kaikkein eniten. Se merkitsee itselleni rohkeutta yrittää vaikka epäonnistuisinkin. On ihan okei ryssiä joskus isostikin. Entisenä perfektionistina tämä ajatus lämmittää sydäntäni suunnattoman paljon.

Sanoin aluksi, etten tiedä kuinka häpeästä pääsee eroon, mutta ainakin epäonnistumisista kertominen ja ääneen puhuminen auttaa. En ole nimittäin tämän tapahtuman jälkeen hävennyt epäonnistunutta koe-esiintymistäni ollenkaan. Aina, kun katseeni osuu palkinnoksi saamaani kirjaan kirjahyllyssäni, muistelen tapausta lämmöllä ja opettavaisena kokemuksena – hauskana tarinana, joka on kertomisen arvoinen.

Toinen hyväksi toteamani keino käsitellä häpeää on nauru. Naura itsellesi! Tuskinpa olet koskaan mokannut niin pahasti, että olisit saanut aikaan jotain peruuttamatonta tuhoa. Me olemme kaikki ihmisiä ja inhimillisyys on kaiken muun lisäksi myös epätäydellisyyden sietämistä ja hyväksymistä.

Naura, ystävä.

Sillä se, joka osaa nauraa itselleen on oivaltanut elämästä jotain merkittävää.


Effiina Jalonen on turkulainen kirjoittaja, joka haluaa olla samaan aikaan tässä ja toisaalla.

Jätä viesti: effiina@luomaailma.fi

Leave a Comment